Minna Canth halusi opettajaksi, mutta joutuikin vaimoksi miehelleen. Ja kuinkas sitten kävikään…
Minna Canthin tuotanto syntyi varsin tiiviin ajanjakson sisällä 1880- ja 1890-luvuilla. Se ilmentää voimakkaasti käsitystä ihmisestä patologisena, viettiensä ja vaistojensa armoilla olevana toimijana.
Syitä ankaraan ihmiskäsitykseen voidaan etsiä ja löytää Minna Canthin omasta elämästä.
-
1800-luvulla naisen elämä joutui murrokseen. Naisille haluttiin taata samat kansalaisoikeudet kuin miehille, tytöille alettiin vaatia lisää koulunkäyntimahdollisuuksia. Naisliike rantautui myös Suomeen vuosisadan alussa, se ajoi naisen aseman parantamista, mutta perheen sisällä ilmenevään epätasa-arvoisuuteen ei juuri puututtu.
1800-luvun lopulla nähtiin jo että tytöt tarvitsevat samoja tietoja kuin pojatkin. Tosin pitkään kannettiin huolta siitä, miten tytöt suoriutuvat pojille asetetuista teoreettisista opintovaatimuksista.
-
Minna Canthin elämää ja hänen käsityksiään suuresti muokannut tapahtumakulku sai alkunsa hänen lähdettyä opiskelemaan opettajaksi Jyväskylän seminaariin. Hän oli innostunut kansakoulu-aatteesta ja halusi tehdä työtä sen eteen.
Seminaarinjohtajakin näki Minnan erityislaadun ja vannotti häntä pysymään aloittamallaan uralla ja ryhtymään opettajaksi. Johtaja nimitti häntä ”Jumalan välikappaleeksi” ja jatkoi:
”Jos menet naimisiin, et tule koskaan onnelliseksi, sillä tunnet itsessäsi rikkoneesi hänen tahtonsa ja kulkeneesi omia teitäsi."
Varoituksista huolimatta Minna meni jo seuraavana vuonna kihloihin Johan Ferdinand Canthin
kanssa.
Myöhempinä vuosina hän koki että oli saanut kokemansa vastukset rangaistukseksi siitä, ettei ollut lähtenyt opettajan uralle.
Käsitys, että Minna koki tietämättömyyttään ja kokemattomuuttaan erehtyneensä avioliittoon, saa vahvistusta siitä, että hän nimesi tuon seminaarissa viettämänsä vuoden ennen kihlautumistaan elämänsä onnellisimmaksi.
Avioliiton myötä hän ajan normien mukaan ajautui ja mukautui kotiäidin rooliin.
"Minun oli nyt unohdettava kaikki aatteelliset pyrkimykseni, tehtävä käsitöitä, laitettava ruokaa ja hoidettava kotia ja miestä, mikä kaikki oli vastoin luontoani”, hän kirjoitti myöhemmin.
-
Voidaankin sanoa että Canthin omat kokemukset saivat hänet niin tarmokkaasti ajamaan naisten aseman parantamista.
Hän piti tärkeänä naisten kouluttautumista, jotta naiset eivät olisi miesten armoilla. Naisten oli opittava tuntemaan ”salakarit ja vaaran paikat.” Romaanissaan Salakari (1887) Canth kuvaa juuri nuoren, arvostelukyvyttömän aviovaimon lankeamista.
Hän kritisoi silloisia tyttökouluja. Hänen mukaansa ne eivät tuottaneet ”naisia, jotka
itsetietoisella uskaliaisuudella kykenisivät asioita punnitsemaan, vaan naisraukkoja, jotka eivät pääse vapaan kehityksen ensiaskeleitakaan ottamaan."
Canthin ihanteena oli tasa-arvoinen ihmisyys niin naisten ja miesten kuin köyhien ja rikkaiden tai terveiden ja sairaiden kesken.
Hän ei hyväksynyt ajan näkemyksiä, joiden mukaan nainen on etupäässä sukupuoliolento ja on siksi luontojaan soveltuvampi hoitoalan ammatteihin, kun taas toiset, korkeampaa ymmärrystä vaativat alat, sopivat miehille paremmin.
-
Vapaa rakkaus ja esiaviolliset suhteet olivat Canthille vaikea pala ja aiheuttivat välirikon kirjailija Juhani Ahon kanssa, jolla oli suhde toisen miehen vaimoon. Ahon ja muiden relativistien mukaan viettitoimintojen luonnollisuutta ei saanut tukehduttaa rajoituksilla.
Relatiivinen sukupuolimoraali tarkoitti käytännössä sitä, että miehet saivat vapaasti harjoittaa seksuaalisuuttaan myös ennen avioliittoa ja nainen sai kantaa lankeamisen seuraukset yksin – niin moraalisen paheksunnan kuin häpeän aviottomista lapsistakin.
Relativistitkin kunnioittivat porvarillisen naisen siveyttä. Niinpä uudesta vapaudesta saivat kärsiä lähinnä alempien yhteiskuntaluokkien tytöt, joiden ainoana vaihtoehtona oli lankeamisen jälkeen usein prostituutio.
Canthia kaksinaismoralistinen asenne kauhistutti. Hän toivoi naiskasvatuksen johtavan seksuaalisuuden luonnolliseen toteutumiseen avioliitossa ilman, että siveettömyys pääsisi kukoistamaan.
