Kun ihminen on rehellinen, kuten Antti Litja elämänkerrassaan selvästi on, ei kovin kriittinen käsittely kritiikissäkään tunnu asialliselta. Sillä juuri rehellisyys on itseisarvo elämänkerrassa, juuri se määrittää pääasiassa sen, onko elämänkerta huono, vai hyvä, vai erinomainen.
Ehkä siis sanomalla jo tässä aluksi, että Litjan kirja on minusta erinomainen elämänkerta, voin lunastaa oikeuteni puuttua joihinkin yksityiskohtiin kriittisesti, ne kun jäivät vaivaamaan.
Jorma Ojaharjun kirjoittamassa Antti Litjan elämänkerrassa (Antti Litja Mies joka oppi sanomaan ei) Antti Litja muistelee nuoruuttaan.
"Päätin edelleen kehittyä pussaajana ja kuuntelin kavereitten kokemuksia asiasta. - Heidän mukaansa korkeampaan suutelotekniikkaan kuului kielen kuljettaminen tytön etuhampaita pitkin.
Hyvä etten sanut haavoja kieleeni kun tätä ensimmäisen kerran kokeilin. Tytön suussa ei nimittäin ollut hampaita, oli vain muutama terävä piikki. Siksi hän oli koko illan ollut niin hiljainen."
Tällaisia herkullisia ja humoristisia anekdootteja kirja on täynnä.
Nuoruus- ja lapsuusmuistot haukkaavat elämänkerrasta yllättävän ison osan. Herkän luonteensa Litja paljastaa siinä, että hän kyllä lausuu lapsuutensa olleen onnellista, mutta kirjan sivuille on purettu lapsuudesta ne traumaattisimmat ja kipeimmät epäoikeudenmukaisuudet.
Ojaharju kirjoittaa sujuvaa tekstiä vaikka paikoin tekstissä on hutiloinnin tuntua. Joka toiselle sivulle Ojaharju on Litjan suoraan lainaukseen sijoittanut Eskon puumerkkinsä lisäämällä ensimmäisen lauseen perään joko "Litja muistelee" tai "Litja kertoo". Lisäykset tökkäävät silmään sormen tavoin: totta helvetissä se on Litja joka minä-muodossa tekstiä latelee, kukapa muu se voisi olla.
Enpä muista milloin olisi moinen pieni yksityiskohta ärsyttänyt näin.
Samoin pistää silmään Ojaharjun "niin myös tämän kirjoittaja" -tyyliset kommentit, joilla Ojaharju tahtoo osallistua Litjan tarinointiin. Ne ihan turhaan potkaisevat lukijan pois siitä maailmasta johon Litjan tarinat ovat hänet tuudittaneet ja kyydittäneet. Loppua kohti kirjoittajan kommentit kirjasta katoavat. Olisiko käynyt niin että kohde itse olisi lopussa ottanut kynän käteensä. Ilmaisu jokatapauksessa paranee, mennään asioiden ytimeen ilman ojaharjusmaisia koukeroita ja koristeita,.
Puolessa välissä kirjassa hämärtyy alkuosaa jotenkin sitonut aikajana. Kirja muuttuu ryyppy-retkiltä kertyneiden helmien ja humorististen anekdoottien kokoelmaksi. Tämä ei ole kuitenkaan moite vaan huomio, vaikken voi välttyä ajatukselta, että muistelu romantisoi ryyppyreissuja poimimalla monien reissujen tapahtumista ne helmet, monenkirjavista sekoiluista ne parhaat - tai pahimmat.
Yhtäkaikki ei voi kuin ihmetellä sitä viinanlotrauksen määrää ja ihastella sitä sutkausten ja hauskojen sattumusten määrää, joka noilta retkiltä on kirjan sivuille säästynyt. Niiden määrä on niin suuri että kirja onnistuu jossain määrin olemaan myös yhdenlaisen elämänmuodon kuvaus.
Elämänmuodon joka vain harvoille on edes mahdollinen johtuen normeista, joihin niin mielellämme kiinnitymme sekä perheeseen, työhön ja muihin paljon turhempiinkin asioihin liittyvistä sitoumuksista, joita elämämme on täynnä.
Vaikka Litja on itseään kohtaan armoton eikä säästele itseään vaan paljastaa rehellisesti monet karut heräämiset, ei hän kuitenkaan juurikaan puutu niihin moniin harmeihin ja murheisiin ja eri tasoisiin haittoihin joita juominen lähipiirille varmaankin aiheutti. Toisaalta miksi pitäisikään, hän kertoo asiat omasta näkökulmastaan kuten kuuluukin.
Kirjassa vieraileva Esko Roine kertoo joskus ihmetelleensä, miksi hurujoukon piti näytöksen jälkeen lähteä ostamaan se pimeä pullo ja ajaa sitten taksilla ilonpitoon. Eikö olisi kannattanut ostaa viinat kaupasta ja mennä bussilla, hän oli kysynyt ja saanut vastaukseksi Ahti Kuoppalan "Et sää poika kyllä mitään ymmärrä"-lausahduksen.
Tämä kuvaa erinomaisesti tuon boheemin elämäntavan ytimen, jonka kaikenlainen suunnitelmallisuus ja vähänkin suurempi vastuullisuus olisi romuttanut. Kun elämässä oli vain yksi tai kaksi kiinnekohtaa (esim. jokailtainen näytös), saattoi muina aikoina antaa virran viedä.
Ja virta vei välillä hurjaan menoon, toisinaan rauhoittui suvantopaikaksi, mutta yhtäkaikki omat tai muiden suunnitelmat ja päätökset eivät sen kulkua rajoittaneet. Asiat etenivät päähänpälkähdyksestä toiseen, vain raha rajoitti toisinaan herrajoukon menoa. Huolettomuutta, vastuuttomuutta, vapautta, harvapa meistä sellaista saa kokea elämässään yhtä iltaa tai muutaman viikon etelänmatkaa pidempää aikaa kerrallaan. Suurin osa ei taida edes haluta, elämä moniin eri velvoitteisiin mukautujana on niin paljon yksinkertaisempaa.
Kirja on hyvä kuvaus erinomaisesta , mutta kuluttavasta elämästä, joka on pakko jättää taa, jos tahtoo jatkaa elämistä. Tämäkin tosiasia tulee hyvin ilmi tuon tuostakin Litjan muisteluissa.
Kirjan loppupuolella Litja intoutuu hurjaan kuvaukseen ottielämänsä loppuhuipennuksesta harhoineen ja epiliptisine kohtauksineen. Verta oksennetaan ja matkaan tarkoitetut apurahat juodaan jo ennen reissua. Silti seikkailu jatkuu ja kaikesta selvitään, vaikka Saksan reissulla suurkaupungin taksille ei hotellin osoitteeksi ole antaa muuta kuin: juna siellä vihelsi. Pariisiinkin päästään, eikä vauhtia hidasta edes se, ettei rahaa ollut koneesta astuessa penniäkään taskussa.
Tämän iltapäivälehtienkin noteeraman ja lähes päähenkilön hengen vieneen hurjailun jälkeen Litjan kirja saa arvoisensa päätöksen. Hän raitistui ja hankki purjeveneen: "Keula nousi ja laski hiljaa ja tuuli suhisi purjeissa. Olin liikkuttunut ja sanomattoman onnellinen."
-
Näyte Litjan kertojankyvyistä:
"Esityksen piti alkaa seitsemältä, hän kertoo. - Ja heräsin jostain ihme murjusta. Kello oli varttia vailla, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä missä olen."
"Muistin, että Hämeenkadun kulmassa on taksiasema, ja hyssytin sinne. Kello oli jo seitsemän vailla seitsemän. Tiesin että toinen soitto on jo soinut.
- Loikkasin mersuun ja käskin ajaa niin nopeasti kesäteatteriin kuin mahdollista. Kuski lähtee painamaan niska kyrmyssä. Nousimme Piispankurvin käänteen, ajoimme suoraa rataa Pyynikin rinnettä. Olin niin hermona että tärisin.
Kuski kysyy:
- Onko siellä ruvettu näytteleen aamuisinkin?
Kello oli todellakin seitsemän, mutta aamulla."
*
Antti Litja imdb:ssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti